Matkakertomus

ALOITTELIJAN TUURIA

Ensimmäisen ulkomaankeikan tein kesällä 2000. Olin tuolloin kuljettajana eräässä pienessä firmassa. Vein maalikuorman Budapestiin Unkariin ja paluukuormana oli pakastevadelmia Pozegasta Serbiasta. Sinänsä reissu kuulostaa yksinkertaiselta, mutta itä-Eurooppalaiset rajaviranomaiset, sikäläiset tiet sekä Jugoslavian sodat ja vuosi aiemmin loppuneet NATOn pommitukset Serbiassa tekivät matkasta jokseenkin mielenkiintoisen.

Istuin autossa Helsingin Länsisatamassa autuaan tietämättömänä, mitä on edessä ja odotin laivaan pääsyä. Laiva oli Transbaltica, virolainen rahtilaiva. Voin sanoa, että mikäli on tottunut laivamatkoillaan matkustajalaivoihin, niin tuo kyseinen laiva ei muistuta niitä sitten mitenkään. Ei muutoin kuin niiltä osin, että se kellui, joka sekin tuntui ihmeeltä. Yhtäläisyydet loppuivat siihen. Onneksi matka kesti normaalisti vain muutaman tunnin.

Virossa, Muugan satamassa suoritettujen rajamuodollisuuksien jälkeen alkoi matka Via Balticaa kohti Unkaria. Viron jälkeen Latvia, sitten Liettua. Ne menivät vielä suhteellisen helposti, mutta Liettuan ja Puolan raja oli jo sitten jotain muuta kuin helppo. Kilometrien jonot, lippujen ja lappujen kanssa luukulta toiselle eikä kukaan puhunut kuin puolaa. Ja juuri se kielen opiskelu kun jäi koulussa pikkuisen vähemmälle. No sekin siitä sitten jotenkin sujui ja matka jatkui.

Varsovaa kiertäessä ajoin sitten ensimmäisen kerran harhaan. Kaupungin läpi ei saanut ajaa rekalla, kiertotietä ei ollut merkattu, se piti vaan tietää, koska joka paikassa on painorajoja yms. Oikeaa reittiä ei edes tainnut olla. Jotenkin sieltä kuitenkin pääsin pois ja jatkoin kohti Slovakiaa. Se osuus meni sitten helposti, sillä siellä oli sunnuntaisin ajokielto, mikä ei minua koskenut, kun päällä oli ADR-kuorma. Eli raja oli tyhjä. Unkarissa sitten ajokielto koski myös minua, joten tuli pakollinen vapaapäivä.

Seuraavana yönä ajelin Budapestiin purkupaikalle. Matkalla Budapestin keskustassa poliisi pysäytti ja väitti, että olin ajanut päin punaista. En nyt voinut olla aivan varma, vaikka näin olisi käynytkin, mutta hieman epäilin. Olin ajanut ehkä liiankin varovasti. Poliisi kuitenkin halusi nähdä paperit ja ilmoitti, että saan ne takaisin aamulla poliisiasemalta maksettuani ensin sakot. Hieman ihmettelin, että kuinka voin jatkaa matkaa ilman papereita ja että mistä asemalta ne paperit saa. Ajattelin siinä, että kysyn aamulla apua firmasta, mihin olin menossa purkamaan. Se oli siinä aivan lähellä. Ilmoitin poliiseille, että ok, tulen aamulla asemalle. Silloin poliisit pitivät pikaisen palaverin ja ojensivat paperit takaisin ja häipyivät. Tajusin että he vain yrittivät säikyttää nuorta ulkomaalaista rekkakuskia maksamaan lahjuksia. En varmasti ollut ajanut edes niitä punaisia päin. Minun onneni oli, että olin niin kokematon että olisin kiltisti mennyt asemalle maksamaan. Poliisit tajusivat, ettei tämä vedätys onnistunut ja siksi häipyivät paikalta. Jatkossa minä sitten osasin suhtautua oikein poliisien “sakkoihin”. Harvoin niillä oli mitään oikeaa perustetta, rahastusta suurimmaksi osaksi.

Siitä ajoin sitten purkupaikalle ja aamulla purku sujui ongelmitta. Ei tarvinnut edes tullissa käydä, kun purkupaikan ihmiset hoitivat kaikki paperit minun puolestani. Se oli mukava paikka käydä purkamassa. Iltapäivällä tuli tieto, että paluukuorma olisi Serbiasta. Eipä siinä muuta kuin keula siihen suuntaan.

Jugoslavian rajalla olikin sitten suomipoika niin pihalla, ettei edes lumiukko ole. Piti maksaa vakuutuksia, viisumeita, parkkimaksuja ja matkalupia. Siellä rajalla auttoi kyllä suuresti se, että lähes kaikki puhuivat englantia. Jos touhu olisi ollut kuin Puolan rajalla, niin taitaisin olla siellä vieläkin. Oman mausteen soppaan toi se, että sodan loppumisesta oli niin vähän aikaa, että kaikki virallisetkin asiat olivat aivan sekaisin. Huoltoasemilla ei ollut bensaa eikä dieseliä. Maassa ei käynyt mikään luottokortti. Mitkään kansainväliset vakuutukset eivät kelvanneet ja oli olemassa kahta eriarvoista valuuttaa. Paikalliset yrittivät vaihtaa ulkomaalaisilla tätä arvotonta vanhaa valuuttaa. Ainoa piste missä sai vaihdettua tätä oikeaa valuuttaa, oli virallinen posti. Muita rahanvaihtopisteitä rajalla oli kymmeniä. Ja siis kaikki vaihtoivat vain tätä “väärää” rahaa. Sillä väärällä rahalla ei voinut maksaa mitään vakuutuksia eikä viisumeita. Eli sillä ei tehnyt mitään. Vessapaperiksi se kelpasi, kun sitäkään ei löytynyt mistään. Onneksi en mennyt siihen halpaan, että olisin vaihtanut sitä ”väärää” rahaa, kun eräs mukava rajapoliisi antoi hyviä vinkkejä. Taisi suomalainen rekkakuski käydä poliisia sääliksi. Ja ehkä suomalainen purkkapaketti auttoi myös.

Tosin esim. moottoritiemaksu piti ulkomaalaisten maksaa saksan markoilla tai dollareilla. Paikalliset maksoivat dinaareilla. Ulkomaalaiset maksoivat n. 100 mk ja paikalliset muutaman markan edestä dinaareja. Yritin kerran maksaa dinaareilla, mutta sehän ei käynyt, kun olin ulkomaalainen. Joku voisi sanoa, että rahastusta. Eikä se tie edes ollut moottoritie. Se oli tällainen “kommunismitie“, kartan mukaan moottoritie mutta todellisuus oli toista, kyseessä oli aivan tavallinen maantie. Tieltä olisi päässyt pois maksuttomille teille, mutta niille oli asetettu painorajat. Rekat eivät saaneet sinne mennä. Jos yritti sitä, niin heti oli miliisi heiluttamassa tikkaria ja sakottamassa. Paikallisen rekan kääntyessä noille maksuttomille teille miliisi vain seisoi tyynen rauhallisena. Mitä sitä sakottamaan, kun ei siltä rahaa saa kuitenkaan. Ulkomaalaiselta se kävi helpommin. Kieltomerkki kun oli selvästi nähtävissä ja siten rike selvä. Välillä tämä ulkomaalaisten rekkojen rahastus ja kiusanteko meni aivan pelleilyksi. Kyllä sitä eräänkin kerran tuli äänekkäästi keskusteltua maksun perusteista. Kuten esimerkiksi siitä, onko ensiapupakkauksessa parasta ennen -päiväys ja jos on niin, saako sen umpeen menemisestä sakottaa.

Rajasta kuitenkin selvisin ja matkalla ostin Jugoslavian kartan. Taisi sekin olla mallia “kommunismi”. Kartassa oli sellaisia teitä, mitä ei oltu ikinä edes tehty. Tämä vaikeutti hieman suunnistusta. Ja paikalliset ihmiset olivat ilmeisesti ottaneet tienviitat polttopuiksi, koska niitäkään ei ollut. Ja ne muutama mitä löytyi, olivat kyrillisillä aakkosilla. Eikä siinä ajaessa oikein ollut aikaa jäädä ottamaan selvää niistä kirjaimista. Belgradista en meinannut päästä sitten mitenkään pois. Ilman kunnollista karttaa ja opasteita se on vaikeaa jopa Helsingistä. Belgrad kun on sentään Moskovan jälkeen itäisen Euroopan suurimpia kaupunkeja. Asukkaita taisi tuolloin 2000-luvun alussa olla noin 1,5 miljoonaa. Poliisi pysäytti monta kertaa ja selitti, ettei täällä saa ajaa rekalla. Jossain välissä meni hermot ja näytin tämän hienon ”kartan”, josta pyysin poliisia näyttämään oikean reitin. Hän vain polki jalalla asfalttia “NO TRANSIT” eli ei rekoille, noin vapaasti suomennettuna.

 

Belgrad lähestyy

 

Ajoin silloin ensimmäisellä reissulla Jugoslaviassa niin monta kertaa harhaan, etten edes laskuissa pysynyt mukana. Kerran tie loppui maatilan pihaan. Ei muuta kuin perunapellolla ympäri ja takaisin. Eräästä talosta vein seinästä sähköjohdon, kun se roikkui liian alhaalla. Tai rekka oli liian korkea. Kumpi sitten on oikea tuomio? Ja kun sitten vihdoin “oikea” tie löytyi, niin se oli pommitusten ja miinojen jäljiltä lähes ajokelvoton. 50 km matkaan meni n. 3 h.

No mutta oikea kaupunki kuitenkin löytyi ja firma myös. Firman johtaja kysyi mistä kautta olin tullut. Näytin että tuolta. Hän kauhisteli, että NO NO, ei sieltä! Kyllä minäkin sen jo siinä vaiheessa olin tajunnut… Seuraavana päivänä vadelmat kyytiin ja kotimatkalle, tällä kertaa pitempää reittiä. Se tie olikin jo suhteellisen hyvä. Mutta sekin päättyi Belgradiin. Pois pääsin nyt hieman helpommalla kuin toiseen suuntaan.

LÄMMIN MUISTO

Belgradin kaupunki tuli muutaman vuoden aikana hyvinkin tutuksi ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Oli uskomaton tunne katsella pommitettuja rakennuksia aivan kerrostalojen vieressä. Tunne oli, kuin olisi ollut elokuvan lavasteissa. Siellä huomasin, mitä tarkoittavat täsmäpommit. Metrin päässä oleva seinä oli ehjä, mutta juuri se armeijan päämaja oli täysin raunio. Ja sitten se surullisen kuuluisa Kiinan lähetystö, jonka NATO pommitti “vahingossa”. Yksinäinen korkea rakennus keskellä puistoa. Miten se oli vahinko, jos keskellä kaupunkia osutaan metrin tarkkuudella? No, muutkin ovat epäilleet vahingon aitoutta.

Jugoslaviassa/Serbiassa minulta loppui kerran firman käteinen ja oli pakko saada sitä lisää, koska kaikki piti maksaa käteisellä. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin hommata sitä Suomesta lähetystön kautta. Silloin sain kunnian tutustua erääseen paikalliseen mieheen nimeltä Bob, joka työskenteli Suomen lähetystössä. Kävin noina vuosina aika usein lähetystössä saunomassa, mikäli se vain oli mahdollista. Se sauna oli ikään kuin suomalainen keidas keskellä Balkanin niemimaata. Minä vein mukanani HK:n sinistä kiukaalle ja Bob tarjosi saunan ja pari olutta. Meillä oli siis selvä työnjako. Tuohon aikaan makkarat piti piilottaa rajoilla, koska oli hullunlehmän tauti valloillaan ja kaikki lihatuotteet takavarikoitiin. Niitä makkaroita sitten piiloteltiin autossa verhoilun sisään yms. ja rajan jälkeen sitten takaisin jääkaappiin. Romania muuten otti juuri silloin käyttöön desinfiointimaksun. Autot ajettiin desinfiointisuihkun läpi. Hullunlehmäntauti oli ja meni, mutta maksu perittiin vielä pitkään sen jälkeen ja peritään varmaan vieläkin. Hyvä syy rahastaa.

 

Bobin kanssa Natikan parkissa

 

Erään kerran Bob kutsui minut kotiinsa, joka oli kerrostalohuoneisto Belgradin keskustassa. Kylpyhuoneeseen oli rakennettu suomalainen sauna, ilmeisesti saunavimma oli tarttunut myös hänen vaimoonsa. Noilta lähetystö- ja kyläilyreissuilta jäi hyvin mieleen taksimatkat. Kuljettajat olivat joskus niin juovuksissa, että minä jouduin toimimaan kartturina. Kerran oli niin umpikommunisti kuljettaja, että meinasi heittää minut ulos, kun kuuli että olen ns. länsimaalainen. Taksit olivat lähes poikkeuksetta hienoja Trabant-merkkisiä. Yhdestä kuljettajasta sain hovikuskin, kun annoin hyvät tipit. Harmi vaan etten enää myöhemmin päässyt käyttämään hänen palvelujaan, kun reissut suuntautuivat muualle.

Satuin olemaan Belgradissa juuri silloin kun Slobodan Milosevic pidätettiin. Katselin uutisista kuvaa paikan päältä. Osa ihmisistä oli aivan raivoissaan. Siinä huomasi hyvin, miten joku ihminen voi saada ihmiset jumaloimaan itseään, vaikka tekisi mitä julmuuksia. Osan kansan mielestä Milosevic oli aivan pyhimys, vaikka hänen jälkeensä on löytynyt jokeen upotettuna kuorma-autoja lavalla teloitettuja poliittisia vastustajia. Aivan sama ilmiö kuin monesti aiemmin. Eikö myös Hitler ollut oman kansan silmissä aivan jumala?

Belgradissa vietin usein aikaa hotelli Nationalin parkissa. Samassa parkissa olivat suomalaiset kuskit olleet jo 70-luvulla matkoillaan mm. Saudi-Arabiaan. Se on joskus ollut erittäin hienostunut ja edistyksellinen paikka TELEFAXeineen ja suihkuineen. Minun ajaessani tuohon suuntaan siellä on tilat noin 20 rekalle. Pölyävä hiekkapiha. Kylmä suihkukoppi ja ulkovessa. Turvallinen se sentään oli. Kaksi vartijaa kierteli läpi yön ja aluetta kiersi narujen päässä myös pari aika pelottavan näköistä koiraa. Vartijat varoittivat aina, ettei yöllä saa mennä liian pitkälle autosta pissille, etteivät koirat käy kimppuun. Kerran unenpöpperössä unohdin asian ja kävelin muutaman metrin autosta. Jos ei olisi housut ollut nilkoissa, niin olisin kastellut ne. Kyllä sen verran säikäytti, kun musta rottweiler hyökkää kimppuun. Onneksi vaijeri oli juuri sen metrin liian lyhyt.

Erään kerran juuri Serbiassa olin lastaamassa yhdessä pienessä firmassa ja juttelin odottaessa kuormaa lastaavan miehen kanssa. Hän oli hirveän kiinnostunut Suomesta ja juttu kääntyi harrastuksiin. Kerroin että käyn kalastamassa, kun vaan töiltä pääsen. Hän sattui myös olemaan kalamiehiä. Kielitaidon puutteesta jäi kiinni, etten tiedä tarkkaan mitä kaloja viereisestä joesta sai, mutta koosta päättelin, että jotain monneja. Kuulemma 20 kiloisia. Suurin ihmettelyn aihe tälle miehelle oli se, että Suomessa kalat voi pyytämisen jälkeen myös syödä. Heillä se ei olisi hirveän terveellistä. Enkä ihmettele. Joki näytti siltä, että siellä voisi tuulastaa ilman lamppua. Kalat varmasti hohtavat pimeässä. Sen verran siinä vedessä oli varmasti fosforia ja muuta mukavaa teollisuusjätettä.

Paluumatka tältä ensimmäiseltä reissulta meni sitten yllättävän hyvin. Tai siis ei ainakaan mitään tarinan arvoista sattunut. Seuraavalla reissulla sitten taas. Se suuntautui Romaniaan. Se oli yksi niistä maista, josta en löytänyt mitään positiivista. Tai no, ehkä Unkariin johtava tie.

LOISTORISTEILYÄ

Noista aiemmin mainituista virolaisista rahtilaivoista tulee mieleen montakin juttua, mutta syy siihen, miksi niillä piti kulkea, oli se, etteivät matkustajalaivat ottaneet joitakin maalikuormia. Kuormat olivat liian vaarallisia, tai siis pykälät kielsivät niiden lastaamisen matkustajalaivoihin. Rekkoja noille rahtilaivoille otettiin monesti enemmän, kuin kuskeille oli paikkoja. Loput kuskit joutuivat/ pääsivät matkustajalautalla. Ongelma oli vaan se, että laivat menivät eri satamiin ja satamien välimatka oli noin 20 km. Varustamo oli tosin järjestänyt “hienosti” taksikyydin sinne. Kerran minulle kävi niin, että matkustajalautta saapui Tallinnan satamaan klo 22 ja menin perinteisesti ulos odottamaan kyytiä. Sitä ei näkynyt sen kummemmin kuin ei toisia kuskejakaan (jotka olivat 99 % virolaisia). Minä odotin ja kun terminaali alkoi mennä kiinni, soitin numeroon jonka olin saanut aiemmin hätätapausten varalle. Ajattelin, että olen myöhästynyt taksista. Numerossa vastasi huonosti suomea puhuva mies ja ihmetteli, miksi soitan. Ilmoitin että haluan kyydin Muugan satamaan. Mies ilmoitti, että se Transbaltica saapuu sinne vasta aamulla n. klo 6 aikaan. Siellä oli ollut jotain ongelmia. Hän ihmetteli, miksi haluan sinne jo nyt? Selitin etten nyt tännekään voi jäädä. Niinpä taksi tuli vartin päästä ja vei minut Muugaan. Siellä sitten vietin rentouttavan yön sataman muovituolissa. Aamulla oli sitten todella mukava lähteä pirteänä kohti Unkaria. Jäi vaan ihmetyttämään, että miten niitä muita kuskeja oli informoitu ja mihin he katosivat yötä viettämään? Varmaan virolainen varustamo piti omistaan huolen?

REISSUT JATKUVAT

Toinen reissu olikin sitten Romaniaan, kuormana setelipaperia Romanian valtionpankkiin Bucarestiin. Pankki sijaitsee aivan kaupungin keskustassa ja ohjeena oli mennä sinne yöllä ja ottaa kaupungin laidalta taksi, minkä perässä ajaa perille. Sekään ei ole helppoa, kun taksi ajaa niin lujaa kuin Dazialla pääsee ja vielä sitä lyhintä reittiä pieniä kujia pitkin. Yritä siinä sitten pysyä rekalla perässä. Sinänsä kaikki sujui hyvin, mutta kun Romaniassa ei juuri kannattaisi yöllä ajella. Erään kerran samanlaista paperikuormaa viedessä Pitestin kaupungissa eteeni laskeutui rautatien tasoristeyksen puomi. Ennen kuin edes tajusin, niin autoni ympärillä oli n. 20 nuorta miestä/poikaa. Osa kiipesi keulalle isot kivenmurikat käsissään ja muut piirittivät auton. Yksi poika tuli puhemiehen ominaisuudessa vaatimaan rahaa tai he rikkovat auton lasit ja murtavat kuorman sinetin yms. mukavaa. Siinä hetki “neuvoteltiin” summasta ja kun saatiin selvyys tarvittavasta, niin tuo joukko hävisi kujille aivan yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Huomasin episodin aikana, että kyseisen tasoristeyksen vartija katseli rauhallisesti kopissaan, samoin kuin romanialaiset rekkakuskit autoissaan. Ketään ei kiinnostanut tai sitten eivät uskaltaneet puuttua. Tämä oli vain yksi syy, miksi Romaniassa ei yöllä ulkomaalaisten juuri kannata liikkua. Vaan kun purkupaikalle ei yksinkertaisesti päivällä päässyt, kuten kuvasta hyvin näkyy.

 

Romanian valtionpankin edessä (kuva otettu autosta sisältä)

 

Romaniassa on ulkomaalaisella autolla muutenkin ikävää liikkua, koska joka kerran kun pysähdyt kaupungissa esim. liikennevaloihin, niin joku kiipeää peilinvarteen kerjäämään tai myymään väkisin jotain rihkamaa. Auton ja lasinpesijöitä on joka parkissa. Vaikka kuinka teet selväksi, että ei kiitos, niin silti pestään ja hinta on jotain romanialaisen vuoden palkan verran. Tuntuu ettei missään saa olla rauhassa eikä turvallisia parkkipaikkoja juuri löydy. Kaiken kaikkiaan todella epämiellyttävää liikkua, kun tiedät ettet voi olla huomaamaton.

EUROOPAN KÖYHIN MAA

Kun pääsin luulemasta, että Romania on se pahin, niin tuli vietyä yksi kuormallinen kahvia Moldovaan. Onneksi sille reissulle ei tarvinnut lähteä yksin, vaan matkaan lähti toinen auto, jonka kuskina oli kokeneempi Suli. Sulista täytyy mainita, että hän on juuri niitä miehiä, joita katsoessa ymmärtää, miksi Suomi selvisi sodista. Hän oli käynyt Moldovassa monta kertaa aiemmin. Kyllä minulla olisikin tullut äitiä ikävä, jos tuolle reissulle olisi joutunut yksin lähtemään. Kun vihdoin päästiin Moldovaan asti ja rajasta yli, niin saimme Sulin kanssa etsiä virkamiestä, jolle piti maksaa “ekologimaksu”. Miestä ei löytynyt asunnostaan/kopistaan ja tämän vaimo kertoi, että hän on läheisellä huoltoasemalla. Sieltä virkamies sitten löytyi ryyppäämästä. Hän oli niin kännissä, ettei edes ymmärtänyt miksi haluamme antaa hänelle rahaa ja minkä kuitin tarvitsemme. Se kuitti oli pakko saada, koska parin kilometrin päässä oli miliisin tarkistuspiste missä tuo kuitti katsottiin, ulkomaalaisilta tietysti.

Moldovassa rajaviranomaiset kielsivät/varoittivat ajamasta pimeään aikaan. Siellä kuulemma vieritetään kiviä tielle ja viedään koko auto, kun joudut pysähtymään. Tuolloin oli joulukuun alkupuolta ja tiet olivat tietysti auraamatta. Oli todella tuskaista matkantekoa, kun sai oikeastaan henkensä kaupalla yrittää pysyä liikkeellä, ettei jäänyt kinoksiin kiinni. Yhtään luottamusta maata kohtaan ei lisännyt näky pääkaupungissa, missä omistajat vartioivat illalla kioskejaan konepistoolien kanssa. Kun vihdoin maasta pääsi pois, niin Romanian puolella tuntui jo todella hyvältä. Ja se on jo paljon se!

TALVIKELILLÄ

Usein talvella olosuhteet tekivät ajamisen lähes mahdottomaksi. Itä-Euroopan vuoristoissa saattoi lunta sataa hetkessä kymmeniä senttejä, eikä aurauskalusto ollut ihan ajan tasalla. Joskus oli vaan pakko vetää tiensivuun ja laittaa verhot kiinni. Kerran kiipesin Slovakiassa vuorta ylös ja puolessa välissä 8 km nousua tuli lumiraja vastaan. Parin kilometrin jälkeen tiellä oli lunta n. 30 senttiä ja matka katkesi. Aloin asentamaan lumiketjuja alle, kun viereen tuli aura-auto. Kuljettaja näytti, että älä laita ketjuja, hän vetää minut ylös. Kiitin kauniisti ja niin päädyin hinaukseen. Vuoren päällä tarjosin tupakka-askia (jota pidin mukana lahjukseksi) hänelle kiitokseksi. Aski ei kelvannut, vaan hinta oli 20 saksan markkaa. Eli aika kova raha slovakialaiselle aurakuskille. Hän taisi tehdä hyvän tilin sinä päivänä.

 

Komeat oli maisemat

 

Monesti sain hyväksyviä katseita osakseni, kun lumella ajaminen ei tuottanut tuskaa. Se kun oli siellä suunnalla erikoista. Paikalliset kuskit painoivat kaasun pohjaan, kun rengas löi tyhjää, eli justiinsa väärin. Kyllähän me suomalaiset sen tiedämme…

 

Paikallista menoa Unkarissa

 

BULGARIAA TURISTEILLE

Erään kerran olin viemässä kuormaa Bulgariaan, pieneen kylään pohjoisosassa maata. Firmaa ei tuntunut löytyvän mistään. Iso teollisuuslaitos näkyi jo kauas, mutta ei siellä mitään toimintaa ollut. Kolme kertaa pysähdyin kysymään tietä. Ensimmäinen ei tiennyt koko firmaa, toinen ja kolmas neuvoivat eri ilmansuunnan. Lopulta eräs taksi pysähtyi neuvomaan ja suunta oli juuri se iso laitos, mikä näkyi kauas.

Ajoin firman portille, portin takan kasvoi metrinen heinä. Ajattelin ettei täällä voi olla toimintaa. Väärin, vanha rouva tuli avaamaan portin ja neuvoi ajamaan sisään ja parkkeeraamaan keskelle pihaa… Eli ei tainnut olla muita tulossa!

Pihassa oli yksi todella iso toimistorakennus, ehkä 5-6 kerrosta. Vain yhdessä huoneessa oli lämmitys päällä ja yleensä edes huonekaluja. Muut huoneet olivat autioina, ikkunat rikki yms. Tunnelma oli jotain aivan muuta, kun toimivassa yrityksessä voisi olettaa olevan.
No, kuorma purettiin erinäisten tullisekoilujen jälkeen. Purku ei ollut ollenkaan sellainen, mihin ollaan totuttu. Kuorma sisälsi 200 litran tynnyreitä jotain myrkkyä. Purkajat kasasivat kärryn perään vanhoja autonrenkaita, sitten tynnyrit kaadettiin kärryssä kyljelleen ja vieritettiin alas renkaiden päälle, siitä sitten maahan. Minä katselin sopivan turvallisen matkan päästä touhua. Tynnyrit menivät lommoille, mutta yksikään ei vuotanut, ihme! Olisi siellä hallissa ollut 4-5 kpl trukkeja mutta niistä romuista olisi ehkä kasaamalla voinut saada yhden toimivan, jos olisivat olleet edes samalta vuosikymmeneltä…

TÄTÄ PÄIVÄÄ

Nykyään ei tarvitse/saa enää ajella siellä itäpuolella Eurooppaa. Tiettyjen maiden yritykset hoitavat ne kuormat niin edullisesti, ettei suomalainen yritys saa edes palkkoja katettua. Vaan kyllä sinne suuntaan on jotenkin ikävä. Unkari ja Serbia tekivät suuren vaikutuksen, syytä en sen tarkemmin osaa selittää.

Olen huomannut vuosien mittaan, kuinka korvaamaton hyöty noista itä-Euroopan vuosista oli. Ihan pienistä murheista en stressiä ota, eikä muutaman tunnin odotus purku- tai lastauspaikalla tunnu missään. Ja yksin oli pärjättävä. Niiden paikkojen jälkeen osaa arvostaa kotimaata ihan eri tavalla. Kyllä siellä näki kurjuutta ihan tarpeeksi. Vaikea uskoa, että sellaista edes on Euroopassa. Kyllä meillä on täällä Suomessa asiat aika lailla kohdallaan.